Mikä on ihmisyyden tärkein olemus? Tätä kysymystä olen usein pohdiskellut. Ehkä siksi, että sen äärelle pysähtyminen on sekä lohdullista että levotonta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kautta historian on ollut niin vaikeaa hyväksyä erilaisuutta ja on täytynyt asettaa normeja ihmisyydelle. Kun kaikki maallinen kuoritaan, nahkojemme alla olemme lopulta kaikki samanlaisia. Samat haavat, pelot ja kaipuut yhdistävät meitä yli ajan ja rajojen. Ihmisyyteen ei myöskään tunnu koskaan löytyvän valmiita vastauksia; se on enemmänkin kysymys, joka kulkee mukana koko elämän.
Filosofit eri aikakausilta ovat pohtineet ihmisyyden ydintä. Sokrates (n. 470–399 eaa.) korosti, että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen; ihmisyys liittyy elämän ja itsensä tutkimiseen. Aristoteles (384–322 eaa.) kuvasi ihmisen yhteisöllisenä olentona, jonka hyvän elämän ytimessä ovat hyveet ja suhteet toisiin. Blaise Pascal (1623–1662) pohti ihmisen ristiriitaisuutta, eksistentiaalista turvattomuutta ja kaipuuta merkitykseen. Jean-Paul Sartre (1905–1980) puolestaan korosti vapautta ja vastuuta: ihmisen olemus muotoutuu hänen omien valintojensa kautta. Martin Buber (1878–1965) esitteli Minä–Sinä-suhteen, jonka mukaan ihmisyys syntyy aidossa kohtaamisessa, jossa toinen nähdään kokonaisena ihmisenä. Hannah Arendt (1906–1975) painotti toimintaa ja jatkuvaa vuorovaikutusta maailmassa, ja hänen mukaansa ihmisyys rakentuu keskeneräisyyden ja yhdessä toimimisen kautta.
Jos meidät on luotu yhteyttä varten, miksi se tuntuu joskus raskaalta? Miksi joskus on vaikeaa iloita iloitsevien kanssa, kun oma mieli on väsynyt, kateuden tai riittämättömyyden sävyttämä? Miksi toisen onni voi herättää meissä hiljaisen kysymyksen: entä minä? Miksi toisten kuormien kantaminen tuntuu joskus liialta, vaikka tiedämme, että juuri silloin meitä tarvitaan eniten? Ehkä siksi, että toisen kohtaaminen pakottaa meidät kosketuksiin myös oman keskeneräisyytemme kanssa. Toisen ilo muistuttaa omista menetyksistä, ja toisen suru avaa oven tunteisiin, joita olemme yrittäneet sulkea. Ihmisyys on vaikeaa, koska se vaatii läsnäoloa, ja läsnäolo tekee meidät haavoittuviksi.
Miksi huono näkyy helpommin kuin hyvä?
Hyvä on usein hiljaista; se ei huuda eikä vaadi huomiota. Huono taas rikkoo, pysäyttää ja tarttuu mieleen. Se saa kehon valpastumaan ja ajatukset kiertämään kehää. Repivä arvostelu ja ilkeät sanat voivat rikkoa syvälle, ja nykyään niitä on yllättävän helppo viljellä kasvottomasti, vain sormen painalluksella. Sama ilmiö näkyy myös politiikassa, kun vastakkainasettelu ja pelolla johtaminen ruokkivat eripuraa ja pelkoa yhteisöissä. Nykyisessä mediaympäristössä huono uutinen ja konflikti myös nousevat helposti esille, kun taas hyvä jätetään usein huomiotta. Positiivisia asioita on vaikeampi löytää, ja siksi mieli tottuu kiinnittämään huomionsa enemmän siihen, mikä järkyttää tai herättää pelkoa. Meidän mielemme kun on rakennettu huomaamaan uhkia – selviytymään. Siksi yksi kriittinen sana painaa enemmän kuin kymmenen ystävällistä. Siksi epäonnistuminen jää mieleen pidemmäksi aikaa kuin onnistuminen. Ehkä ihmisyyden yksi tehtävä voisi olla harjoitella toisin huomaamista: pysähtyä hyvän äärelle tarkoituksella.
Ihmisyys on ennen kaikkea kykyä pysähtyä toisen rinnalle ja myös oman itsensä äärelle. Se ei ole pelkkää empatiaa tai hyvyyttä, vaan rohkeutta tunnistaa omat rajat, pelot ja ristiriidat. Ihmisyys ei tarkoita sitä, että jaksamme aina iloita iloitsevien kanssa tai kantaa toisten kuormia. Se syntyy niissä hetkissä, kun huomaamme, ettemme jaksaisi ja silti yritämme olla vähän enemmän läsnä kuin eilen. Ihmisyys on jatkuvaa tasapainoilua suojautumisen ja avoimuuden välillä. Me tarvitsemme suojia selvitäksemme, mutta ne voivat myös etäännyttää meitä toisistamme. Siksi toisen hyvä voi tuntua uhkalta ja toisen kipu liialta: se muistuttaa siitä, että olemme itsekin hauraita.
Ihmisyys on myös vastuun kantamista. Ei koko maailman painon, vaan oman osuutemme verran. Vastuuta siitä, miten katsomme toisia, miten puhumme ja miten olemme silloin, kun olisi helpompi kääntää katse pois. Ehkä tärkeintä ei ole se, että olemme hyviä, vaan se, että pysymme inhimillisinä. Että emme kovetu, vaikka se joskus tuntuisi helpommalta. Että annamme tilaa sekä valolle että varjolle niin itsessämme kuin toisissa. Lopulta ihmisyyden löytyminen ei anna vastausta kysymykseen miksi olemme olemassa, vaan se on jatkuvaa läsnäolon harjoittamista; miten olemme olemassa juuri tässä hetkessä, tässä suhteessa, tässä ainutkertaisessa elämässä.
Uskallus olla ihminen ihmiselle
On surullista ja pysäyttävää, että maailmassa on ihmisiä, jotka luulevat voivansa hallita kaikkea ja kaikkia. Juuri tämä muistuttaa meille, kuinka arvokasta ja haurasta aito ihmisyys on. Uskallus olla ihminen ihmiselle tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettemme yritä olla valmiita, vahvoja tai viisaita silloin, kun toista kohdatessa riittäisi vain se, että olemme. Se on läsnäoloa ilman kiirettä korjata, selittää tai lohduttaa pois. Se on oman keskeneräisyyden näyttämistä. Väsymyksen, epävarmuuden ja ristiriitaisten tunteiden sallimista, koska juuri se tekee tilaa myös toiselle olla totta. Ihmiselle ihmisenä oleminen näkyy siinä, että emme vetäydy toisen ilon tai surun edessä, vaikka se herättäisi meissä kipua, kateutta, pelkoa tai uupumusta. Ja siinä, että pidämme rajamme ilman kovettumista, huomaamme ihmisen kaiken keskellä ja näemme hänet roolien, mielipiteiden ja selitysten takana. Lopulta ihmisyys muistuttaa meitä siitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas; erilainen, keskeneräinen ja ainutkertainen, mutta silti yhtä tärkeä osa tätä maailmaa.
Rakkaudella, Heidi
