Seison taas kynnyksellä. Hetkessä, jossa on lupa pysähtyä, katsoa taakse ja hengittää hetki syvään ennen kuin suuntaa askeleensa eteenpäin. Menneeseen vuoteen mahtuu paljon. Sellaista, josta nousee hymy huulille, ja sellaista, joka kirpaisee vieläkin, kun sitä ajattelee. Elämä ei tarjoile pelkästään iloisia tai ikäviä asioita vaan koko kirjon. Ilo ja suru, luottamus ja epävarmuus, keveys ja haastavuus elävät rinnakkain. Pohjavireenä turva ja luottamus siihen, että elämäni on saanut muotonsa jo aikojen alussa Luojan lempeässä ajatuksessa. Ja että jokainen kuljettu polku, myös mutkitteleva, kantaa tarkoitustaan.
Kun katson taaksepäin, huomaan kiitollisuuden ja haikeuden kulkevan käsi kädessä. Koen kiitollisuutta siitä, mitä sain oppia ja jakaa ja haikeutta siitä, mistä jouduin luopumaan. Menneeseen vuoteen on sisältynyt uusia alkuja, rohkeita päätöksiä, haparoivia askelia ja toiveikkaita suunnitelmia. Samalla siihen on kuulunut kipeitä luopumisia, irti päästämistä asioista, ihmisistä, tehtävistä tai rooleista, joilla on ollut aikansa ja merkityksensä.
Yksi suurimmista askeleista on ollut uskallus päästää irti vanhasta. Myönnän, että roikuin siinä vähän turhan pitkään. Kiinni pitäminen toi turvaa: tuttuutta, ennustettavuutta ja ajatuksen siitä, että tämä on sitä, mitä minun kuuluu haluta. Ja ehkä joskus olikin. Mutta jossain vaiheessa huomasin kantavani mukana jotain, mikä ei enää ollut aidosti minua. Silti en osannut heti päästää irti. Pelkäsin tyhjyyttä, joka jäisi jäljelle, jos luovun siitä viimeisestäkin toivonrippeestä, mihin olin sitonut identiteettini, toiveeni ja tarinani tulevaisuudesta. Irti päästäminen teki kipeää – ja tekee kyllä välillä yhä. Mutta juuri siitä kivusta on alkanut syntyä rehellisyyttä tähän hetkeen.
Kaiken keskellä tunnen ylpeyttä. Ylpeyttä siitä, että olen uskaltanut kuunnella sitä hiljaista ääntä sisälläni, joka on jo pitkään kuiskinut unelmasta. Se ei ole ollut helppo tai suoraviivainen matka. Se on vaatinut rohkeutta astua epävarmuuteen, luottaa itseeni ja sietää keskeneräisyyttä. On ollut hetkiä, jolloin pelko on yrittänyt ottaa tilaa. On ollut paljon kysymyksiä riittävyydestä, uskaltamisesta ja siitä, onko tämä kaikki vaivan arvoista tässä maailman tilanteessa. Ja silti olen jatkanut. Olen valinnut mennä kohti sitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja omalta.
Tänään saan olla ylpeä siitä, että olen uskaltanut ottaa askeleita kohti unelmaa, joka ei ehkä luvannut helppoutta, mutta lupasi aitoutta ja sydämen mukana kulkemista. Nautin eniten juuri siksi, että nyt saan tehdä sitä, mistä olen unelmoinut. Saan olla rinnalla kulkijana. Kulkea ihmisen vierellä kuunnellen ja tukien, en kiirehtien enkä valmiita vastauksia tuoden. On etuoikeus nähdä, miten ihminen alkaa tehdä oivalluksia omasta elämästään, löytää uusia näkökulmia ja iloita pienistäkin askelista eteenpäin. Yhteinen työ konkretisoituu monella tasolla. Harjoittelu tuo tulosta mitattavana kunnon kohoamisena, mutta yhtä merkityksellistä on nähdä, miten mieli vahvistuu, motivaatio kasvaa ja luottamus omaan tekemiseen lisääntyy. Näissä hetkissä tiedän olevani juuri oikeassa paikassa. Tiedostan, että epävarmuuden hetkiäkin on tulevaisuudessa varmuudella tiedossa.
Nyt uusi vuosi avautuu edessä kuin tyhjä sivu. Tai ehkä ei täysin tyhjä, koska mukana kulkevat aiemmat luvut, muistot ja opit. Mutta silti sivu on avoin ja tyhjä ja tarina alkaa taas muodostua. En tiedä tarkalleen, mitä se tuo tullessaan. Ehkä juuri se tekee siitä sekä vähän pelottavaa että toiveikasta. Uuden vuoden ei tarvitse tarkoittaa suuria lupauksia tai täydellistä uudistumista. Riittää, että jatkaa matkaa eteenpäin vähän viisaampana, vähän lempeämpänä itseä ja muita kohtaan. Pitää mukana sen, mikä kantaa, ja jättää taakse sen, mikä enää ei.
Tämän kynnyksen äärellä haluan sanoa lämpimän kiitoksen menneelle. Kaikelle sille, mikä oli ja opetti. Ja toivottaa luottavaisena tervetulleeksi tulevan. Avoimin mielin, keskeneräisenä, mutta innokkaana ja valmiina siihen, että tarina saa taas kirjoittaa itseään, odottamattomilla tavoilla. Edessä oleva tuntuu vielä aavistukselta. Hiljaisilta suunnitelmilta, keskeneräisiltä ajatuksilta ja sydämessä eläviltä haaveilta. Kaikki ei ole kirkasta tai valmista, eikä tarvitsekaan olla. Riittää, että on suunta, uteliaisuutta ja mielen vapaus unelmoida siitä, mitä voisi olla tulossa.
Rakkaudella Heidi
