Ikääntynyt istuu tuolillaan odottamassa apua aamutoimiin. Hänen elämää nähneet kätensä lepäävät sylissä. Aamun hoitaja koputtaa oveen, hymyilee ja laskee oman energiansa vastaanottavaiseksi. On tärkeää osata aistia, millä tavalla juuri tämä ihminen tarvitsee päivän aloituksen. Joillekin lempeä myötätunto ja rauhallinen pysähtyminen luovat turvallisen lähtökohdan, toisille pieni huumorin pilkahdus saa hymyn nousemaan ja mielen keventymään. Läsnäolon taito on lukea tilaa ja vastata siihen juuri oikealla tavalla. Tänään hoitaja ei täytä huonetta puheella, ei oleta tietävänsä valmiiksi, vaan antaa tilaa. “Kuinka tänään jaksat olla tässä?” hän kysyy, ei velvoittaen vaan aidosti, kuin se olisi tärkein kysymys koko aamuna. Ei tarvita mitään suurta; riittää, että ihminen tulee nähdyksi. Silloin kohtaamisesta tulee hoivaa jo itsessään.
Taukotilassa kaksi työkaveria pysähtyy kahvikupin äärelle. Toinen huokaa, sellaisella tavalla, jonka kuulee vain silloin kun todella kuuntelee. Toisella on vaihtoehtoja: jatkaa askareitaan tai nostaa katseensa. Hän valitsee jälkimmäisen. “Vaikuttaa siltä, että sulla on ollut raskas aamu. Haluatko kertoa?” Ei tungetellen, ei sävyllä “nyt minun pitää pelastaa sinut”, vaan sävyllä, joka sanoo: “minä kestän tämän kanssasi, jos haluat jakaa.” Toinen avaa hieman, ei kaikkea. Se riittää. Tauon jälkeen työt sujuvat kevyemmin.
Hoitaja kävelee rauhallisesti lähelle ja asettuu muistisairaan ikääntyneen näköpiiriin. “Haluaisin istua hetkeksi kanssasi. Saanko tulla tähän?” Hän puhuu selkeästi, lempeästi ja yksinkertaisesti, mutta ei koskaan vähätellen. Hän antaa virheitä anteeksi jo etukäteen – niistä ei tarvitse mainita, niitä ei tarvitse korjata. Jos muistisairas kysyy saman asian uudelleen, hoitaja vastaa aina uudelleen. Ei huokaisten, ei tuskastuen, vaan samalla lempeällä ja tavallisella sävyllä. Ja kun hän kertoo huolestaan, että vanhemmat ihmettelevät mihin hän on jäänyt, hoitaja ei korjaa ja kerro, että vanhemmat ovat kuolleet ajat sitten. Ei riistä kokemuksen arvoa, vaan kulkee rinnalla: “Kertoisitko siitä lisää? Kun hän tekee lähtöä kotiinsa, voi hoitaja lempeästi kysyä: " Saanko lähteä mukaan ja käydäänkö huoneessa pakkaamassa tavaroita?". Usein koti-ikävä unohtuu matkan varrelle.
Masennuksen, väsymyksen ja ahdistuksen ääni on usein hiljainen. Sen voi vahingossa ohittaa, jos ei pysähdy. Masentunut ei kaipaa “piristy nyt” -lausahduksia tai hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka tuntuvat todellisuudessa ohittamiselta. ”Huomaan, että sinulla on raskas olo. Kerro vain sen verran kuin jaksat. Olen tässä.” Ei ole kiirettä ratkaista mitään. Ei painetta muuttua. Ei ajatusta siitä, että masennus on tahdon kysymys. Jos masentunut sanoo: “En saa mitään aikaiseksi”, oikea vastaus ei ole: “Mutta sinun täytyy vain ryhdistäytyä.” Sen sijaan: “Se kuulostaa tosi uuvuttavalta. Mitä jos katsottaisiin yhdessä, mikä olisi tänään se kaikkein pienin askel, johon sinulla olisi voimia? Ja jos ei ole yhtään, silloinkin se on ok.” Kohtaaminen on sitä, että valotetaan toisen kokemusta, ei sammuteta sitä.
Bussi hidastaa pysäkille ja ovet avautuvat suhisten. Aikuinen astuu sisään työpäivän väsyttämänä, ajatukset vielä keskeneräisissä sähköposteissa. Hän etsii istumapaikkaa ja huomaa, että melkein kaikki ovat täynnä – paitsi yksi. Toisella paikalla istuu erityisnuori, hupparin huppu päässä ja kuulokkeet kaulalla. Katse harhailee ikkunasta lattiaan ja takaisin, kädet naputtavat rytmikkäästi rintaa. Aikuinen hymyilee lämpimästi. “Saisinko istua tähän?” Nuori nyökkää nopeasti, melkein säikähtäneenä, mutta katseeseen syttyy pieni helpotus siitä, että joku puhui ystävällisesti. Bussi nytkähtää liikkeelle ja molemmat istuvat hetken hiljaa. Hetken päästä nuori kysyy ääneen, arasti mutta avoimesti: “Onko sulla pitkä työmatka?” Aikuinen kääntyy ja huomaa nuoren odottavan aidosti vastausta, yhteyden pientä siltaa. “No… välillä se tuntuu pitkältä. Tänään ehkä vähän.” Nuori nyökkää, miettii, ja sanoo sitten: “Mulla on joskus vaikea olla bussissa. Ihmiset tuijottaa, ja mun pää menee sekaisin.” Aikuinen laskee hartiansa pehmeämmäksi ja katseensa ymmärtäväksi. “Ymmärrän. Täällä voi olla tosi levotonta. Mutta musta tuntuu, että sä pärjäät hyvin. Ja on ihan ok, jos vähän jännittää, muakin on joskus jännittänyt” Nuoren kasvot kirkastuvat. Ei siksi, että aikuinen ratkaisi mitään, vaan koska hän kohtasi ilman kiirettä. Bussi jatkaa matkaansa, arkisena ja kolisevana, mutta siinä istumapaikassa on syntynyt pieni pala ihmisyyttä. Kun aikuinen jää omalla pysäkillään pois, nuori nostaa katseensa ja kuiskaa: “Kiitos kun juttelit.” Aikuinen hymyilee: “Kiitos kun aloitit.” Ja bussi vie heidät kummatkin omiin suuntiinsa. Hetken he olivat toisilleen peili, joka kertoi: “Sinä kelpaat tähän maailmaan.”
Kun sureva astuu tilaan, mukana tulee jotain näkymätöntä mutta painavaa: menetys, jota sanat eivät riitä kuvailemaan. Sureva ei aina tiedä, mitä sanoa. Joskus sanat tulevat katkonaisesti, joskus hiljaisuus kertoo enemmän kuin mikään lause. Hän voi olla väsynyt, tyhjä, ärtynyt, hämmentynyt; aivan mitä tahansa suru on tuonutkaan mukanaan. Kohtaaja ei kiirehdi, ei kysy liikaa, ei pelkää hiljaisuutta. Hän antaa toisen tulla paikalle juuri sellaisena kuin tämä on. Hän voi sanoa vain; ”Olen tässä kanssasi.” Sanoilla ei ole merkitystä, läsnäololla on. Jos sureva haluaa puhua, hän saa puhua. Jos hän haluaa olla hiljaa, sitä hiljaisuutta pidellään kuin haurasta maljaa. Ja jos kyyneleet tulevat, niitä ei hätistellä pois. Ne ovat osa sitä hetkeä, joka syntyy, kun joku todella uskaltaa olla ihminen ihmiselle.
Kaikki kohtaaminen on enemmän kuuntelua kuin puhetta. Se alkaa jo ennen sanoja. Se on pieni pysähdys oviaukossa, katse, joka ei kiirehdi, hengitys, joka laskee rytmiään toisen mukaiseksi. Tuntosarvet koholla ja sydän auki. Siinä hetkessä ihminen ikään kuin sanoo: “Olen tässä. Sinua varten. En oleta. En kiirehdi. Kuuntelen.”
Rakkaudella, Heidi
