Ikääntynyt istuu tuolillaan odottamassa apua aamutoimiin. Hänen elämää nähneet kätensä lepäävät sylissä. Aamun hoitaja koputtaa oveen, hymyilee ja laskee oman energiansa vastaanottavaiseksi. On tärkeää osata aistia, millä tavalla juuri tämä ihminen tarvitsee päivän aloituksen. Joillekin lempeä myötätunto ja rauhallinen pysähtyminen luovat turvallisen lähtökohdan, toisille pieni huumorin pilkahdus saa hymyn nousemaan ja mielen keventymään. Läsnäolon taito on lukea tilaa ja vastata siihen juuri oikealla tavalla. Tänään hoitaja ei täytä huonetta puheella, ei oleta tietävänsä valmiiksi, vaan antaa tilaa. “Kuinka tänään jaksat olla tässä?” hän kysyy, ei velvoittaen vaan aidosti, kuin se olisi tärkein kysymys koko aamuna. Ei tarvita mitään suurta; riittää, että ihminen tulee nähdyksi. Silloin kohtaamisesta tulee hoivaa jo itsessään.

Jouluun liittyy usein kaksi tarinaa. Ensimmäinen on se, jonka näemme somessa ja lehdissä: upeasti sisustettu joulukoti, kynttilänvaloa, glögiä ja harmonisen rauhallista tunnelmaa. Toinen, ehkä se rehellisempi, syntyy arjen kiireistä ja odotuksista, jotka tuntuvat kasvavan sitä mukaa, kun joulu lähestyy. Hidastaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että karsisimme joulun valmistelut kokonaan pois, vaan sitä, että valitsemme tietoisesti, mihin käytämme energiamme. Lempeämpi arki rakentuu pienistä, hyvistä hetkistä ja tarpeettomien vaatimusten höllentämisestä. Joulustressi on usein odotusten sivutuote: tavoitellaan täydellistä tunnelmaa, ruokia, siisteyttä tai yhdessäoloa. Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, mitä oikeastaan tarvitsemme – ja kenen odotuksia oikein olemme täyttämässä.

Parkinsonin tauti etenee neljän keskeisen hermoston toimintajärjestelmän kautta: motorisen, limbisen, kognitiivisen ja autonomisen. Näiden järjestelmien ymmärtäminen avaa kokonaiskuvan siitä, miksi Parkinsonin taudin oireet ovat niin moninaisia ja miksi kuntoutuksen tulee olla laaja-alaista.

Marraskuun pimeys voi tuntua joskus painavalta. Päivien lyhentyessä ja harmauden syventyessä moni meistä vetäytyy sisäänpäin, ehkä vähän väsyneenä. Silti juuri tässä kuukaudessa on jotakin syvästi opettavaista. Jotakin, joka kutsuu katsomaan paitsi ympäröivää maailmaa myös itseämme uudella tavalla.

Pyhäinpäivä tarkoittaa kirjaimellisesti “pyhien päivää”. Alun perin päivä oli omistettu kristinuskon pyhimyksille ja marttyyreille. Pyhäinpäivä on muistojen ja hiljentymisen päivä. Silloin muistelemme niitä, jotka ovat jo poissa. Se on päivä, jolloin monen piirongin päälle syttyy kynttilä rakkaan kuvan viereen.

Sana kuntoutus tuo monille mieleen aktiivisen harjoittelun, fyysisen toimintakyvyn palauttamisen ja paluun normaaliin arkeen jonkin poikkeavan elämäntilanteen jälkeen. Mutta entä jos arkea ei enää ole pitkään jäljellä? Voiko kuolevaa ihmistä kuntouttaa – ja jos voi, mitä se silloin tarkoittaa?

Terapiassa käy usein niin, että tunnen vahvasti asiakkaan tunteet. Liikutun, kun hän kertoo surustaan, tai huomaan sydämen sykkeen muuttuvan hänen jännittäessään. Tämä ei ole sattumaa, vaan ihmisen hermoston hienovaraista viestintää – peilisolujen työtä.

Kun naispuolinen julkisuuden henkilö pyyhki liikutuksen kyyneleen suorassa lähetyksessä, otsikot kertoivat hänen “murtuneen täysin”. Miksi vielä tänäkin päivänä pieni, herkkä tunnehetki herättää yhä hämmennystä ja räikeitä otsikoita? Pidämmekö yhä jotkin tunteet hyväksyttävinä ja toiset häpeällisinä?

Syksy on vuodenaika, joka kutsuu meitä pysähtymään. Luonto vetäytyy hiljalleen lepoon, mutta ennen sitä lehdet maalaavat maiseman hehkuviin väreihin ja ilma tuntuu raikkaammalta hengittää. Joku syksyn tunnelmassa saa mielen rauhoittumaan ja katseen kääntymään sisäänpäin.

Olen työurani aikana saanut olla monenlaisissa yhteisöissä: emäntänä leirikeskuksessa, fysioterapeuttina ikääntyneiden parissa, projektityöntekijänä kehittämässä palveluja, asiantuntijana ja kouluttajana sekä luottamushenkilönä päätöksenteossa. Näissä erilaisissa rooleissa on ollut yksi yhteinen havainto: työyhteisön voimavarat eivät ole sidottuja työpaikan kokoon, organisaatiorakenteisiin tai edes toimialaan. Ne ovat samoja, jotka pätevät missä tahansa yhteisössä – harrastusporukassa, perheessä tai ystäväpiirissä.

Osallisuus on sana, jota käytetään paljon, mutta sen todellinen merkitys voi helposti hämärtyä juhlapuheiden ja strategioiden tasolle. Kun ajattelemme osallisuutta erityistä tukea tarvitsevien ihmisten elämässä, kyse ei ole hienoista hankkeista tai suurista ohjelmista. Osallisuus rakentuu arjen pienistä asioista – mahdollisuudesta päättää, vaikuttaa ja olla mukana omassa elämässään.

Tänään minun poikani Joosua täyttäisi 27-vuotta, jos olisi saanut elää. Hän ehti elää vain lyhyen elämän, mutta hänen jälkensä on pysyvästi osa minua ja meidän perhettämme. Joosuan kuolemasta on jo kahdeksantoista vuotta, ja silti hän on lähes päivittäin läsnä ajatuksissani.