Sana kuntoutus tuo monille mieleen aktiivisen harjoittelun, fyysisen toimintakyvyn palauttamisen ja paluun normaaliin arkeen jonkin poikkeavan elämäntilanteen jälkeen. Mutta entä jos arkea ei enää ole pitkään jäljellä? Voiko kuolevaa ihmistä kuntouttaa – ja jos voi, mitä se silloin tarkoittaa?

Terapiassa käy usein niin, että tunnen vahvasti asiakkaan tunteet. Liikutun, kun hän kertoo surustaan, tai huomaan sydämen sykkeen muuttuvan hänen jännittäessään. Tämä ei ole sattumaa, vaan ihmisen hermoston hienovaraista viestintää – peilisolujen työtä.

Kun naispuolinen julkisuuden henkilö pyyhki liikutuksen kyyneleen suorassa lähetyksessä, otsikot kertoivat hänen “murtuneen täysin”. Miksi vielä tänäkin päivänä pieni, herkkä tunnehetki herättää yhä hämmennystä ja räikeitä otsikoita? Pidämmekö yhä jotkin tunteet hyväksyttävinä ja toiset häpeällisinä?

Syksy on vuodenaika, joka kutsuu meitä pysähtymään. Luonto vetäytyy hiljalleen lepoon, mutta ennen sitä lehdet maalaavat maiseman hehkuviin väreihin ja ilma tuntuu raikkaammalta hengittää. Joku syksyn tunnelmassa saa mielen rauhoittumaan ja katseen kääntymään sisäänpäin.

Olen työurani aikana saanut olla monenlaisissa yhteisöissä: emäntänä leirikeskuksessa, fysioterapeuttina ikääntyneiden parissa, projektityöntekijänä kehittämässä palveluja, asiantuntijana ja kouluttajana sekä luottamushenkilönä päätöksenteossa. Näissä erilaisissa rooleissa on ollut yksi yhteinen havainto: työyhteisön voimavarat eivät ole sidottuja työpaikan kokoon, organisaatiorakenteisiin tai edes toimialaan. Ne ovat samoja, jotka pätevät missä tahansa yhteisössä – harrastusporukassa, perheessä tai ystäväpiirissä.

Osallisuus on sana, jota käytetään paljon, mutta sen todellinen merkitys voi helposti hämärtyä juhlapuheiden ja strategioiden tasolle. Kun ajattelemme osallisuutta erityistä tukea tarvitsevien ihmisten elämässä, kyse ei ole hienoista hankkeista tai suurista ohjelmista. Osallisuus rakentuu arjen pienistä asioista – mahdollisuudesta päättää, vaikuttaa ja olla mukana omassa elämässään.

Tänään minun poikani Joosua täyttäisi 27-vuotta, jos olisi saanut elää. Hän ehti elää vain lyhyen elämän, mutta hänen jälkensä on pysyvästi osa minua ja meidän perhettämme. Joosuan kuolemasta on jo kahdeksantoista vuotta, ja silti hän on lähes päivittäin läsnä ajatuksissani.

Työnhaku ja itsetunto – miksi hylkäys tuntuu niin henkilökohtaiselta?

Nuorten mielen hyvinvoinnin tukeminen alkaa kotoa

Kotona pärjäämisen tukeminen – mahdollisuudet ja esteet