Eutanasiasta käydään jälleen Suomessa keskustelua kansalaisaloitteen myötä. Aihe herättää voimakkaita tunteita, eikä ihme. Kun puhumme eutanasiasta, puhumme elämästä ja kuolemasta, kärsimyksestä, ihmisarvosta ja itsemääräämisoikeudesta; asioista, jotka tulevat hyvin lähelle ihmisyyden ydintä. Minulle kysymys ei ole vain poliittinen tai terveydenhuollollinen. Se on myös syvästi henkilökohtainen.

Elämä tapahtuu tässä hetkessä. Mielemme harhailee helposti tulevaan tai palaa menneeseen, aivan kuin varsinainen elämä olisi jossain muualla kuin juuri nyt. Todellisuudessa yksi viesti, yksi kohtaaminen tai yksi odottamaton käänne voi muuttaa kaiken. Siksi juuri tämä hengenveto on elämä.

Minut on valittu eduskuntavaaliehdokkaaksi.

Olen viime aikoina pysähtynyt yhä useammin saman kysymyksen äärelle: mitä meidän tavallemme puhua toisista ihmisistä on tapahtunut? Aikuiset ihmiset; koulutetut, kokeneet ja vastuulliset katsovat yhä useammin oikeudekseen kommentoida toisen ulkonäköä, olemusta, ilmeitä, ääntä tai kehonkieltä. Ikään kuin julkinen asema poistaisi rajan, joka muuten olisi itsestään selvä. Ikään kuin joku titteli tai asema tekisi ihmisestä sallitun kohteen.

Mikä on ihmisyyden tärkein olemus? Tätä kysymystä olen usein pohdiskellut. Ehkä siksi, että sen äärelle pysähtyminen on sekä lohdullista että levotonta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kautta historian on ollut niin vaikeaa hyväksyä erilaisuutta ja on täytynyt asettaa normeja ihmisyydelle. Kun kaikki maallinen kuoritaan, nahkojemme alla olemme lopulta kaikki samanlaisia. Samat haavat, pelot ja kaipuut yhdistävät meitä yli ajan ja rajojen.  Ihmisyyteen ei myöskään tunnu koskaan löytyvän valmiita vastauksia; se on enemmänkin kysymys, joka kulkee mukana koko elämän.

Seison taas kynnyksellä. Hetkessä, jossa on lupa pysähtyä, katsoa taakse ja hengittää hetki syvään ennen kuin suuntaa askeleensa eteenpäin. Menneeseen vuoteen mahtuu paljon. Sellaista, josta nousee hymy huulille, ja sellaista, joka kirpaisee vieläkin, kun sitä ajattelee. Elämä ei tarjoile pelkästään iloisia tai ikäviä asioita vaan koko kirjon. Ilo ja suru, luottamus ja epävarmuus, keveys ja haastavuus elävät rinnakkain. Pohjavireenä turva ja luottamus siihen, että elämäni on saanut muotonsa jo aikojen alussa Luojan lempeässä ajatuksessa. Ja että jokainen kuljettu polku, myös mutkitteleva, kantaa tarkoitustaan.

Ikääntynyt istuu tuolillaan odottamassa apua aamutoimiin. Hänen elämää nähneet kätensä lepäävät sylissä. Aamun hoitaja koputtaa oveen, hymyilee ja laskee oman energiansa vastaanottavaiseksi. On tärkeää osata aistia, millä tavalla juuri tämä ihminen tarvitsee päivän aloituksen. Joillekin lempeä myötätunto ja rauhallinen pysähtyminen luovat turvallisen lähtökohdan, toisille pieni huumorin pilkahdus saa hymyn nousemaan ja mielen keventymään. Läsnäolon taito on lukea tilaa ja vastata siihen juuri oikealla tavalla. Tänään hoitaja ei täytä huonetta puheella, ei oleta tietävänsä valmiiksi, vaan antaa tilaa. “Kuinka tänään jaksat olla tässä?” hän kysyy, ei velvoittaen vaan aidosti, kuin se olisi tärkein kysymys koko aamuna. Ei tarvita mitään suurta; riittää, että ihminen tulee nähdyksi. Silloin kohtaamisesta tulee hoivaa jo itsessään.

Jouluun liittyy usein kaksi tarinaa. Ensimmäinen on se, jonka näemme somessa ja lehdissä: upeasti sisustettu joulukoti, kynttilänvaloa, glögiä ja harmonisen rauhallista tunnelmaa. Toinen, ehkä se rehellisempi, syntyy arjen kiireistä ja odotuksista, jotka tuntuvat kasvavan sitä mukaa, kun joulu lähestyy. Hidastaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että karsisimme joulun valmistelut kokonaan pois, vaan sitä, että valitsemme tietoisesti, mihin käytämme energiamme. Lempeämpi arki rakentuu pienistä, hyvistä hetkistä ja tarpeettomien vaatimusten höllentämisestä. Joulustressi on usein odotusten sivutuote: tavoitellaan täydellistä tunnelmaa, ruokia, siisteyttä tai yhdessäoloa. Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, mitä oikeastaan tarvitsemme – ja kenen odotuksia oikein olemme täyttämässä.

Parkinsonin tauti etenee neljän keskeisen hermoston toimintajärjestelmän kautta: motorisen, limbisen, kognitiivisen ja autonomisen. Näiden järjestelmien ymmärtäminen avaa kokonaiskuvan siitä, miksi Parkinsonin taudin oireet ovat niin moninaisia ja miksi kuntoutuksen tulee olla laaja-alaista.

Marraskuun pimeys voi tuntua joskus painavalta. Päivien lyhentyessä ja harmauden syventyessä moni meistä vetäytyy sisäänpäin, ehkä vähän väsyneenä. Silti juuri tässä kuukaudessa on jotakin syvästi opettavaista. Jotakin, joka kutsuu katsomaan paitsi ympäröivää maailmaa myös itseämme uudella tavalla.

Pyhäinpäivä tarkoittaa kirjaimellisesti “pyhien päivää”. Alun perin päivä oli omistettu kristinuskon pyhimyksille ja marttyyreille. Pyhäinpäivä on muistojen ja hiljentymisen päivä. Silloin muistelemme niitä, jotka ovat jo poissa. Se on päivä, jolloin monen piirongin päälle syttyy kynttilä rakkaan kuvan viereen.

Sana kuntoutus tuo monille mieleen aktiivisen harjoittelun, fyysisen toimintakyvyn palauttamisen ja paluun normaaliin arkeen jonkin poikkeavan elämäntilanteen jälkeen. Mutta entä jos arkea ei enää ole pitkään jäljellä? Voiko kuolevaa ihmistä kuntouttaa – ja jos voi, mitä se silloin tarkoittaa?