Terapiassa käy usein niin, että tunnen vahvasti asiakkaan tunteet. Liikutun, kun hän kertoo surustaan, tai huomaan sydämen sykkeen muuttuvan hänen jännittäessään. Tämä ei ole sattumaa, vaan ihmisen hermoston hienovaraista viestintää – peilisolujen työtä.
Peilisolut ovat hermosoluja, jotka aktivoituvat sekä silloin, kun itse teemme jotain, että silloin, kun näemme toisen ihmisen tekevän saman. Ne löytyivät 1990-luvulla italialaisessa tutkimuksessa, jossa apinan aivoissa sama alue aktivoitui sekä silloin, kun se otti banaanin, että silloin, kun se vain näki toisen apinan ottavan banaanin. Ihmisillä peilisolut muodostavat laajemman verkoston, joka liittyy empatiaan, oppimiseen ja vuorovaikutukseen. Kun näemme toisen ilmeen, liikkeen tai tunnetilan, aivomme “peilaavat” sen – ikään kuin kokisimme sen itse.
Empatian biologiaa
Peilaus ei jää vain ajatuksen tasolle, vaan sen tuntee kehossa. Jos toinen hymyilee aidosti, kasvojen lihaksisto reagoi ja mieliala kohoaa. Jos toinen itkee, saatamme tuntea palan kurkussa ja rinnassa. Terapiatilanteessa tämä tarkoittaa, että terapeutin hermosto virittyy asiakkaan tunteisiin. Empatia ei siis ole pelkkä ajatus – se on biologinen ja kehollinen tapahtuma. Terapia ei ole vain keskustelua – se on hermostojen välistä yhteyttä, hienovaraista liikettä, jossa sanat, eleet ja tunteet virtaavat kahteen suuntaan.
Moni terapeutti tunnistaa tämän: toisen tunteet voivat väsyttää tai hämmentää, mutta juuri herkkyys on myös vahvuus. Se kertoo kyvystä resonoida toisen kanssa, kuulla sanatonta viestiä ja tunnistaa vivahteita, joita asiakas ei ehkä itse vielä osaa sanoittaa. Tunteistaan tietoinen terapeutti ei työnnä pois yhteyttä, vaan käyttää sitä työvälineenä: hän pysähtyy miettimään, onko tunne hänen vai heijastusta asiakkaasta. Näin tunteet voivat tulla näkyviksi myös asiakkaalle – turvallisesti ja yhteydessä.
Meidät on luotu yhteyteen
Ihminen on ollut kautta aikojen laumaolento. Selviytymisen edellytys on ollut tukeutua toisiin; jakaa yhdessä tieto, lämpö, ruoka ja turva. Sama tarve elää meissä yhä, vaikka elämmekin nykyään yksilökeskeisessä ja teknologisessa maailmassa. Aivomme ja hermostomme on rakennettu yhteyttä varten. Aidossa vuorovaikutuksessa – nähdyksi ja kuulluksi tulemisessa – aivojemme palkitsemisjärjestelmä aktivoituu. Oksitosiini, “rakkaushormoni”, lisää turvallisuuden tunnetta ja laskee stressihormonien tasoa. Yhteys toiseen rauhoittaa kehoa ja mieltä.
Empatia on yhteyden kieli. Kun empaattinen katse kohtaa, se kertoo: “sinä olet olemassa, ja se riittää.” Vuorovaikutuksessa peilisolut, hermoston säätely ja tunteiden peilaaminen luovat näkymättömän sillan ihmisten välille. Siksi toisen läsnäolo voi lohduttaa, vaikka mitään ei sanottaisi.
Kun meidät on luotu yhteyteen, yksinäisyys sattuu biologisesti: sama aivoalue aktivoituu, kun ihminen kokee hylätyksi tulemisen, kuin fyysisen kivun kohdalla. Siksi yksinäisyys sattuu niin paljon. Se ei ole heikkoutta, vaan biologinen viesti: Etsi yhteyttä. Palaa joukkoon. Löydä toinen ihminen. Terapiasuhteessa tämä yhteys voi olla ensimmäinen turvallinen paikka, jossa ihminen saa tunteen kuulumisesta johonkin. Kokemus tulee kannatelluksi ja vähitellen eheyttää sitä, mikä on ehkä ollut rikki.
Vuorovaikutus ja empatia ovat ihmisyyden ydintä. Pelkkä toisen ihmisen läsnäolo voi olla parantavaa. Yhteys ei vaadi suuria sanoja – riittää, että olemme läsnä, avoimina ja aitoina. Kun kohtaamme toisemme empaattisesti, tulemme näkyviksi. Ja näkyväksi tuleminen on lopulta suurin lahja, jonka voimme toiselle antaa.
Rakkaudella, Heidi
