Kun naispuolinen julkisuuden henkilö pyyhki liikutuksen kyyneleen suorassa lähetyksessä, otsikot kertoivat hänen “murtuneen täysin”. Miksi vielä tänäkin päivänä pieni, herkkä tunnehetki herättää yhä hämmennystä ja räikeitä otsikoita? Pidämmekö yhä jotkin tunteet hyväksyttävinä ja toiset häpeällisinä?
Tunteiden näyttäminen ei ole heikkoutta
Olen itse ihminen, joka herkistyy helposti. Luonto, musiikki, runot tai vaikka urheilijan onnistuminen saavat minut usein liikutuksen kyyneliin. Tänä aamuna herkistyin, kun join aamukahvia kuistilla ja katselin sateen kastelemaa syksyistä luontoa. Hetken kauneus ja levollisuus tuntui kehossa pakahduttavana onnen tunteena, että elän. Liikutuin, kun ruotsalainen kiekonheittäjä Daniel Ståhl heitti MM-kisoissa viimeisellä heitollaan yli 70 metriä ja voitti kisan. Siinä hetkessä näkyi valtava riemu, kun sinnikkyys sekä vuosien työ palkittiin. Vuodatin myös harmistumisen kyyneleitä kuin luin uutisen Nooralotta Nezirin loukkaantumisesta juuri MM-kisojen kynnyksellä, kun hän oli juuri päässyt takaisin huippukuntoon. Tunsin pikkuruisen osan hänen pettymyksestään ja tuskastaan.
Liikutun myös silloin, kun saan olla osallisena merkityksellisissä hetkissä. Isäni 70-vuotisjuhlissa veljeni ja minun pitämä puhe nosti kyyneleet silmiini. Rakkaus ja kiitollisuus tuntuivat niin vahvoina, ettei niitä olisi voinut peittää. Jos olisin alkanut häpeämään, nuo sanat olisivat saattaneet jäädä sanomatta. Kaikkien lasteni syntymät, juhlahetket tai pienetkin merkkipaalut tai elämäntapahtumat ovat nostaneet tunteet niin pintaan, että olen pyyhkinyt rakkauden, ilon, surun, pelon, ikävän tai haikeuden kyyneleitä. Tunteet tekevät meistä ihmisiä. Ne kertovat meille, että juuri nämä asiat ovat tärkeitä ja merkityksellisiä.
Tunteiden kieli
Tunteet elävät myös kielessä – tai joskus sen puutteessa. Moni osaa kyllä puhua tunteista yleisesti, mutta ei omista tunteistaan käsin. Saatamme sanoa “pikkuisen harmittaa” tai “vähän jännittää”, mutta harvemmin sanomme suoraan: “olen surullinen”, “olen pettynyt” tai “olen rakastunut”. Ehkä tämä liittyy siihen, että suora tunnepuhe on meillä edelleen liian henkilökohtaista ja paljastavaa. Tunteen sanoittaminen on samalla sen näkyväksi tekemistä, ja näkyvyys vaatii rohkeutta. Silti juuri sanat voivat tehdä tunteista hallittavia ja jaettavia. Kun tunteen nimeää, se ei enää hallitse meitä, vaan me kohtaamme sen. Tunteiden kieli on myös yhteyden kieli. Kun opimme sanomaan “minua kosketti se, mitä sanoit” tai “olen iloinen puolestasi”, rakennamme samalla vuorovaikutukseen luottamusta ja ymmärrystä. Sanojen kautta tunne saa tilan, ja ihminen tulee nähdyksi kokonaisena.
Tunteet ja johtajuus
Olen pohtinut myös sitä, että tunteiden näyttäminen ei ehkä ole kaikille yhtä sallittua. Erityisesti naisjohtajien tunneilmaisua on perinteisesti katsottu suurennuslasin läpi. Kun mies liikuttuu, se saatetaan nähdä aitoutena tai empaattisuutena. Kun nainen tekee saman, hänen uskottavuutensa saattaa joutuu koetukselle.
Muistan, kuinka 1990-luvulla uutisoitiin Hannele Pokasta, joka liikuttui kyyneliin raskaana ollessaan, virassaan Lapin maaherrana. Tapausta pidettiin merkkinä heikkoudesta, ei inhimillisyydestä; ikään kuin tunne olisi vähentänyt uskottavuutta johtajana. Silti juuri tunneäly, kyky tunnistaa, sanoittaa ja kohdata tunteita, on yksi nykyjohtajuuden tärkeimmistä taidoista. Meidän pitäisi alkaa nähdä tunteet vahvuutena, ei vaarana auktoriteetille.
Jäin kerran etenemättä rekrytoinnissa, koska minua pidettiin “liian empaattisena” esihenkilöksi kyseiseen yksikköön. Ehkä tuo työyhteisö todella kaipasi kovuutta, kuten minulle sanottiin. Oma käsitykseni hyvästä johtajuudesta on kuitenkin toisenlainen: kyky kuunnella, ymmärtää ja tukea ihmisiä rakentaa työyhteisön luottamusta, sitoutumista ja tuloksellisuutta. Silti empatia nähdään yhä usein riskinä, vaikka todellisuudessa se on voimavara, joka kantaa organisaatioita pidemmälle. Minulla on kokemusta myös työskentelystä työyhteisössä, jossa päällimmäisenä tunteena monella oli pelko. Pelko virheistä, arvostelusta ja riittämättömyydestä. Se opetti minulle, että pelko ei koskaan rakenna, se vain hiljentää. Empaattinen johtajuus taas antaa luvan kasvaa ja olla ihminen.
Vanhojen sanontojen viesti
Kielessämme elää edelleen sanontoja, jotka ylläpitävät varovaisuutta tunteiden suhteen.
“Itku pitkästä ilosta” varoittaa meitä, ettei kannata iloita liikaa koska onni voi pian kääntyä suruksi. “Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” neuvoo piilottamaan onnensa, jottei herätä kateutta tai aiheuta kohtalon kostoa. Nämä sanonnat ovat syntyneet niukkuuden ja varovaisuuden ajassa, jossa tunneilmaisu ei aina ollut turvallista tai sille ei ollut tilaa. Mutta jos aina pelkäämme iloita, jäämme helposti vaille sitä, mitä elämä parhaimmillaan on: yhteyttä, lämpöä ja jaettuja hetkiä. Ehkä olisi aika päivittää nämä viisaudet uuteen aikaan, kuten: “Tunne saa tulla näkyväksi.” ja “Onni kasvaa, kun sitä jaetaan.”
Aito tunne koskettaa
Aidon tunteen tunnistaa heti – peilisolumme reagoivat siihen. Kun ihminen on aidosti liikuttunut, surullinen tai onnellinen, hänen olemuksensa muuttuu: ääni pehmenee, katse lämpenee, hengitys syvenee. Aito tunne herättää vastakaikua, saa meidät itsemmekin tuntemaan. Siksi esimerkiksi kyyneleet, joita ei yritetä peittää, tai nauru, joka pulppuaa sydämestä, voivat koskettaa syvemmin kuin mikään harkittu sana. Aidossa tunteessa on jotakin, joka muistuttaa meitä omasta ihmisyydestämme, siitä, että me kaikki jaamme saman kyvyn tuntea. Tunteiden näyttäminen ei ole heikkoutta, se on lahja, joka kutsuu yhteyteen. Entä jos todellinen vahvuutemme löytyy vasta silloin, kun sallimme toisillemme kaikenlaiset tunteet –ilman pelkoa tai häpeää ja sydän auki.
Rakkaudella, tunteellinen Heidi
