Olen viime aikoina pysähtynyt yhä useammin saman kysymyksen äärelle: mitä meidän tavallemme puhua toisista ihmisistä on tapahtunut? Aikuiset ihmiset; koulutetut, kokeneet ja vastuulliset katsovat yhä useammin oikeudekseen kommentoida toisen ulkonäköä, olemusta, ilmeitä, ääntä tai kehonkieltä. Ikään kuin julkinen asema poistaisi rajan, joka muuten olisi itsestään selvä. Ikään kuin joku titteli tai asema tekisi ihmisestä sallitun kohteen.
Kun Kaisa Juuso erosi ministerin tehtävästä, sosiaalinen media täyttyi videoista ja kommenteista, joissa hänen lähtöään juhlistettiin. Kritiikki on demokratian ytimessä – sen kuuluukin olla. Mutta moni kommentti ei kohdistunut poliittisiin linjauksiin tai päätöksiin. Ne kohdistuivat ihmiseen. Ilmeisiin. Olemukseen. Persoonaan. Sävyyn. Sama ilmiö näkyi, kun Petteri Orpo kuvattiin olympialaisissa Kimi Räikkösen vierellä. Keskustelu ei pyörinyt politiikan sisällöissä, vaan siinä, miltä hän näytti. Meemejä tehtailtiin sekunneissa. Pila levisi hetkessä.
Ilmiö ei näyttäydy pelkästään politiikassa, vaan on pesiytynyt laajemminkin keskustelukulttuuriimme. Kun toisen ulkonäön kommentointi normalisoituu julkisessa keskustelussa, se lähettää samalla viestin: tämä on sallittua. Tämä on viihdettä. Tämä on osa peliä. Ja tämä peli pitää kestää, kun leikkiin on kerran ryhtynyt. Mutta missä vaiheessa ihmisyys muuttui peliksi?
Politiikka on aina ollut kovaa. Ideologiat törmäilevät toisiinsa, ja arvot ovat usein vastakkain. Demokratia ei elä yksimielisyydestä, vaan erimielisyyden sallimisesta. Silti erimielisyys ei edellytä toisen alentamista. Päätöksiä voi arvostella sivistyneesti ilman, että loukkaa ihmistä tai dissaa muita puolueita. Arvovalintoja voi haastaa ilman, että kommentoi toisen kehoa tai persoonaa.
Esimerkin voima ja tulevaisuuden kysymykset
Erityisen huolestuttavaa on se, että tämä sävy ei rajoitu vain sosiaalisen median anonyymeihin keskustelijoihin. Puhe kovenee myös poliittisten toimijoiden keskuudessa. Henkilöön käyvät heitot saavat enemmän huomiota kuin huolellisesti perustellut argumentit. Kärjekkyys palkitaan kasvavalla näkyvyydellä. Rauhallisuus ja sovinnollisuus hukkuvat algoritmeihin.
Ja samalla me ihmettelemme, miksi nuoret voivat pahoin. Miksi koulukiusaaminen on edelleen sitkeässä. Miksi empatiataidot tuntuvat ohentuvan nuorilla ja lapsilla. Lapset ja nuoret seuraavat aikuisia tarkasti. He näkevät, miten julkisia ihmisiä käsitellään. He näkevät, miten nopeasti ivallinen kommentti kerää nauruemojit ja tykkäykset ja eniten jakoja. He oppivat, millainen käytös tuo huomiota ja millainen jää varjoon. On ristiriitaista vaatia nuorilta kunnioittavaa käytöstä, jos emme itsekään pysty siihen.
Toinen kysymys, joka minua mietityttää, on se, kuka tulevaisuudessa uskaltaa enää lähteä mukaan politiikkaan? Kuka haluaa asettaa itsensä ja läheisensä jatkuvan arvioinnin kohteeksi, jossa mikä tahansa hetki voidaan irrottaa kontekstista ja muuttaa pilkaksi? Politiikka tarvitsee ihmisiä, joilla on herkkyyttä, empatiaa ja kykyä kuulla. Jos keskustelukulttuuri rankaisee herkkyydestä ja palkitsee kovuudesta, millaisia ihmisiä se lopulta houkuttelee mukaan?
En tarkoita, että kritiikki pitäisi vaientaa. Päinvastoin. Tarvitsemme sivistynyttä, kriittistä keskustelua enemmän kuin koskaan. Tarvitsemme eriäviä näkemyksiä, rohkeita puheenvuoroja ja hyvin perusteltua erimielisyyttä. Mutta löytyykö meiltä enää ihmisyyttä ja inhimillisyyttä erottaa toisistaan argumentti ja iva, vastuullinen keskustelu ja julkinen nöyryyttäminen? Puhetapamme on arvojemme ilmentymä. Se kertoo sydämen sivistyksestä tai sen puutteesta. Meillä kaikilla on peiliin katsomisen paikka.
Rakkaudella, Heidi