Minut on valittu eduskuntavaaliehdokkaaksi.
Kun sanon sen ääneen, tunteet ovat yhä hieman sekavat. Olen iloinen ja innostunut, mutta samaan aikaan mukana kulkee pieni jännitys ja ehkä hitunen ahdistustakin. Ei sellaista lamaannuttavaa ahdistusta, vaan sellaista, joka kertoo siitä, että nyt ollaan tärkeän asian äärellä. Pysähdyn hetkeksi ahdistuksen rinnalle ja kuulostelen, mistä se kumpuaa. Tunnistan häpeää, epäonnistumisen pelkoa ja torjutuksi tulemisen pelkoa.
Häpeä ja epäonnistumisen pelko ovat voimakkaita tunteita. Ne liittyvät ihmisen tarpeeseen kuulua joukkoon. Evoluution näkökulmasta yhteisöstä ulkopuolelle jääminen on ollut uhka selviytymiselle. Ehkä siksi julkinen epäonnistuminen tuntuu edelleen niin suurelta. Vaaleissa asetamme paitsi ajatuksemme myös itsemme arvioitaviksi.
Silti on kiinnostavaa pohtia, kuinka suuri osa tästä pelosta syntyy todellisuudessa muiden ajatuksista ja kuinka suuri osa omasta sisäisestä puheestamme.
Usein olemme itse itsemme armottomimpia kriitikoita. Harva toinen ihminen analysoi tekemisiämme yhtä tarkasti kuin me itse. Muiden huomio siirtyy nopeasti eteenpäin, mutta oma mieli jää helposti kiinni siihen, mitä olisi pitänyt sanoa paremmin, tehdä enemmän tai saavuttaa korkeammalle päästäkseen “riittävän hyväksi”.
Pohdin, olisiko minulle epäonnistuminen se, etten tulisikaan valituksi. Vai voisiko epäonnistumista olla myös se, etten koskaan olisi uskaltanut yrittää, koska pelkäsin häpeää?
Vaaleihin mukaan lähteminen vaatii enemmän kuin mielipiteitä tai osaamista. Se vaatii kykyä sietää keskeneräisyyttä ja sitä, ettei voi hallita lopputulosta. Se vaatii myös jonkinlaista lempeyttä itseä kohtaan. Ymmärrystä siitä, ettei oma arvo rakennu pelkästään kannatuslukujen varaan.
Minulla on takanani jo yli 20 vuotta politiikassa paikallisella tasolla. Viime kuntavaalien jälkeen jäin siitä tietoisesti sivuun. Tarvitsin tauon. Halusin hengähtää ja katsoa päätöksentekoa hetken ulkopuolelta. Se teki hyvää. Ajatukset kirkastuivat ja moni asia asettui mittasuhteisiin. Se, mikä on ollut minussa jo pienestä tytöstä asti, tuli jälleen näkyväksi.
Lopulta ratkaisevaksi päätöksessäni lähteä mukaan nousivat arvot. Se, että minua pyydettiin mukaan omana itsenäni. Minulle oli tärkeää kokea, ettei omia arvojani tarvitse selittää pois tai piilottaa, vaan niitä kunnioitetaan ja arvostetaan sellaisina kuin ne ovat. Juuri se toi mukanaan luottamuksen ja rauhan.
Tärkeimmäksi tavoitteeksi vaalityössä asetan sen, että uskallan olla aidosti oma itseni, kohdata ihmiset avoimen rehellisesti ja tehdä parhaani, sillä kokemuksella ja osaamisella, joita minulla on. Lopulta demokratian kauneus on juuri siinä, että äänestäjät tekevät ratkaisunsa. Ja uskon, että se lopputulos on juuri oikea. Minun tehtäväni on uskaltaa tulla näkyväksi, osallistua keskusteluun ja antaa oma panokseni yhteisten asioiden eteen.
Tämä matka itsessään on jo merkityksellinen. Koen tärkeäksi, että voin nostaa keskusteluun teemoja, jotka muuten jäisivät helposti sivuun ja tehdä sen omalla äänelläni.
Erityisen kiitollinen olen siitä, etten ole tässä yksin. Minulla on ympärillä huikea joukkue, joka kannustaa toinen toistaan. Mukaan vaalityöhön on lähtenyt myös ihmisiä, jotka haluavat vapaaehtoisesti tukea matkaani. Se tuntuu suurelta luottamukselta. Sellaiselta, joka vetää hiljaiseksi ja tekee nöyräksi.
Hihat on nyt kääritty ja suunta selvä: kohti huhtikuun 18. päivää 2027.
Rakkaudella,
Heidi