Elämä tapahtuu tässä hetkessä. Mielemme harhailee helposti tulevaan tai palaa menneeseen, aivan kuin varsinainen elämä olisi jossain muualla kuin juuri nyt. Todellisuudessa yksi viesti, yksi kohtaaminen tai yksi odottamaton käänne voi muuttaa kaiken. Siksi juuri tämä hengenveto on elämä.
Tämän ymmärsin taas konkreettisesti eräänä tavallisena talvisena arki-iltana. Astelin pihan halki rakkaaseen ulkosaunaamme. Paikkaan, jossa mieleni ja kehoni lepäävät parhaiten. Minulla on usein tapana mennä saunaan ensin yksin. Istun hetken löylyssä omien ajatusteni kanssa ennen kuin puolisoni tulee seuraksi. Sen jälkeen käymme yhdessä läpi päivän tai viikon tapahtumia. Se on meille tärkeä yhteinen hetki.
Tuona iltana kaikki alkoi kuten tavallisesti. Seuraava muistoni on, että heräsin keskellä yötä sairaalassa enkä ymmärtänyt, miksi olin siellä. En tiennyt vuodenaikaa, en vuotta. En edes sitä, millainen elämä minulla oli ollut vielä muutamaa tuntia aiemmin. Puhelimestani löysin mieheni kirjoittaman viesti: olin liukastunut saunan lattialla, lyönyt pääni ja menettänyt muistini. Jostain syystä alitajuntani ymmärsi, että hän on läheiseni, vaikka lääkärille ja hoitajille kerroinkin olevani lapseton sinkku. Muutama tunti ennen saunaan menoa ja muutama tunti sen jälkeen oli pyyhkiytynyt elämästäni pois.
Ja mikä ilo olikaan, kun pikkuhiljaa mieleeni alkoi palata asioita elämästäni. Muistin puolison, lapset, miniät ja lastenlapseni olemassaolon. Muistin, että olin juuri saanut uuden työpaikan. Sain monta kertaa uudelleen ilahtua, kun selasin viestejäni ja valokuviani ja muistin ystäviäni ja tapahtumia lähimenneisyydestä. Kuinka rikasta ja rakasta elämää elinkään! Lopulta vain noin kymmenen tunnin aukko jäi pysyvästi puuttumaan muististani.
Elämän hauraus tuli tuona iltana lähelle. Ei vain minulle, vaan koko perheellemme. Ymmärsimme taas, kuinka vähän lopulta elämää hallitsemme. Tavallinen arki voi muuttua silmänräpäyksessä, eikä kukaan meistä tiedä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Silti tuohon kokemukseen liittyy jotain, mistä olen yhä kiitollinen. En ollut yksin. Minua kannattelivat läheiseni, ja vielä syvemmin kannatteli luottamus siihen, että olin Korkeimman käsissä myös silloin, kun en itse ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Muistini oli rikkoutunut, mutta turva ei.
Kun elämän haurauden on kohdannut, arki ei enää tunnu itsestään selvältä. Tavallinen aamu, yhteinen ateria, läheisen ääni tai yksinäinen hiljainen hetki saavat uuden merkityksen. Juuri tällaisissa hetkissä elämä tapahtuu; ei sitten joskus, vaan nyt. En tiedä, mitä huominen tuo mukanaan. Tiedän vain, että tämä hetki on lahja. Siksi haluan elää sen avoimin silmin, kiittää siitä, mitä minulla on, ja kulkea rohkeasti eteenpäin. Kaikkea en voi hallita, mutta voin luottaa siihen, että en kulje yksin.
Valo kurkistaa varovasti
oksien lomasta.
Se piirtää ohuen kultaisen juovan
yön reunaan,
hipaisee varjoja, nimeltä kutsuen,
ja saa ne väistymään.
Hitaasti, melkein huomaamatta,
se värjää ilman
hennolla toivon sävyllä.
Ja oksat keinuvat hiljaa,
kuin nyökkäillen.
Valo ei lupaa liikoja,
vain sen verran, että sydän
uskaltaa ottaa seuraavan askeleen.
Se valaisee polun eteenpäin
pieninä välähdyksinä,
kuin aamu,
joka syntyy
joka päivä uudelleen.
Rakkaudella, Heidi