Eutanasiasta käydään jälleen Suomessa keskustelua kansalaisaloitteen myötä. Aihe herättää voimakkaita tunteita, eikä ihme. Kun puhumme eutanasiasta, puhumme elämästä ja kuolemasta, kärsimyksestä, ihmisarvosta ja itsemääräämisoikeudesta; asioista, jotka tulevat hyvin lähelle ihmisyyden ydintä. Minulle kysymys ei ole vain poliittinen tai terveydenhuollollinen. Se on myös syvästi henkilökohtainen.
Oma ajatukseni elämästä perustuu kristilliseen ihmiskäsitykseen. Uskon, että elämä on Jumalan lahja ja että viime kädessä ainoastaan Jumala on elämän ja kuoleman Herra. Siksi ajatus siitä, että ihminen tarkoituksellisesti päättäisi toisen ihmisen elämän, on minulle vaikea. Ymmärrän silti, mistä eutanasian vaatimus nousee. Kun ihminen kärsii sietämättömästi, on hyvin inhimillistä kysyä, miksi hänen pitäisi joutua jatkamaan kärsimystään. Sitä kysymystä ei pidä ohittaa eikä kärsimystä vähätellä. Ehkä juuri siksi meidän pitäisi puhua vielä enemmän siitä, mitä tapahtuu ennen kuin päädymme pohtimaan eutanasian oikeutusta.
Kun puhun kuolemasta ja saattohoidosta, en puhu niistä vain terveydenhuollon ammattilaisena. Olen joutunut kohtaamaan kuoleman myös äitinä. Oma lapseni sairasti syöpää ja kuoli yhdeksänvuotiaana. Hänen viimeiset päivänsä ovat jääneet minuun tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Me saimme olla kotona. Kun kärsimystä ei enää muutoin voitu riittävästi lievittää, käytössä oli palliatiivinen sedaatio. Sen tarkoituksena ei ollut jouduttaa kuolemaa, vaan lievittää kärsimystä alentamalla tajunnantasoa. Lapseni sai kuolla rauhallisesti kotona läheistensä ympäröimänä. Se oli äärettömän raskasta, mutta kuolemankaan keskellä meidän ei tarvinnut pelätä, että hänet jätettäisiin kärsimään.
Kaikki eivät saa yhtä hyvää saattohoitoa
Tiedän kuitenkin, ettei kaikkien kokemus ole samanlainen. Olen kuullut aivan liikaa kertomuksia siitä, kuinka kipua tai muita vaikeita oireita ei ole hoidettu riittävästi. Joskus palliatiivisen hoidon linjaus tehdään myöhään ja saattohoitopäätöstä lykätään aivan viimeisiin päiviin. Kuolemasta ei ehkä uskalleta puhua potilaan tai hänen läheistensä kanssa. Silloin menetetään arvokasta aikaa.
Palliatiiviseen hoitoon siirtyminen tai saattohoitopäätös ei tarkoita luovuttamista tai hoitamisen lopettamista. Kun sairautta ei enää voida parantaa, hoidon tavoite muuttuu. Silloin korostuvat kivun ja muiden oireiden lievittäminen, turvallisuuden tunne, läheisten läsnäolo sekä psyykkisten, sosiaalisten ja hengellisten tarpeiden huomioiminen. Ihmistä hoidetaan edelleen, joskus jopa kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun hoitolinjaukset ja saattohoitopäätös tehdään riittävän ajoissa, tulevaan voidaan valmistautua. Ihminen ehtii kertoa omista toiveistaan, läheiset saavat aikaa ymmärtää, mitä on tapahtumassa, ja oireiden hoitoa voidaan ennakoida sen sijaan, että niihin reagoitaisiin vasta hätätilanteessa.
Kuolemasta olisi hyvä uskaltaa puhua jo silloin, kun elämä on vielä parhaimmillaan. Kuolema on pitkälti siirtynyt kodeista sairaaloihin ja hoitolaitoksiin, ja samalla siitä on tullut monelle vieras ja pelottava asia. Oman hoitotahdon kirjoittaminen tai elämän loppuvaiheen hoidosta puhuminen ei tuo kuolemaa lähemmäksi. Se voi vähentää siihen liittyvää epävarmuutta ja pelkoa. Millainen hoito olisi meille tärkeää? Missä haluaisimme olla? Ketkä haluaisimme vierellemme? Näistä toiveista kannattaa puhua läheisten kanssa ja myös terveydenhuollossa. Hyvä kuolema tarvitsee usein valmistautumista, aivan kuten hyvä syntymäkin.
Kuolemantoive haastaa meidät kuuntelemaan
Ajattelen, ettei kuolemantoivetta koskaan pitäisi ohittaa kevyesti. Jos vakavasti sairas ihminen sanoo haluavansa kuolla, hänen kokemuksensa ansaitsee tulla kuulluksi. Samalla meidän pitäisi uskaltaa pysähtyä kysymään, mitä toiveen taustalla on. Onko kipu hallinnassa? Entä ahdistus? Pelkääkö hän tukehtumista, yksin jäämistä tai toimintakykynsä ja oman päätäntävaltansa menettämistä? Kokeeko hän olevansa taakkana läheisilleen? Saako hän tarvitsemaansa hoivaa ja mahdollisuuden keskustella myös itse kuolemasta ja siitä, mitä silloin tapahtuu?
Kaikkiin näihin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia, eikä kaikkea kärsimystä pystytä poistamaan edes parhaalla mahdollisella palliatiivisella hoidolla. Mutta ihmistä voidaan kuunnella, hänen vierellään voidaan olla ja hänen oireitaan hoitaa. Myös läheisiä voidaan tukea. Ehkä yksi tärkeimmistä viesteistä, jonka kuolemaa lähestyvälle ihmiselle voimme antaa, on että hänestä pidetään huolta loppuun asti.
Ymmärrän, että toinen ihminen voi päätyä eutanasiaa pohtiessaan erilaiseen johtopäätökseen kuin minä. Tässä keskustelussa tarvitaan herkkyyttä kuulla erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä, erityisesti silloin, kun niiden taustalla on oma tai läheisen vaikea kärsimys. Näkemyksistämme riippumatta meitä voi yhdistää sama tavoite: ihmisarvon kunnioittaminen ja kärsimyksen lievittäminen.
Omassa ajattelussani korostuu se, että ihmisarvo säilyy muuttumattomana myös silloin, kun terveys ja toimintakyky heikkenevät ja ihminen tarvitsee yhä enemmän toisten apua. Siksi en ajattele, että meidän pitäisi ratkaista kärsimyksen ongelmaa aiheuttamalla kuolema. Meidän pitäisi tehdä kaikkemme sen eteen, että hyvä palliatiivinen hoito ja saattohoito kuuluisivat jokaiselle riippumatta asuinpaikasta, diagnoosista tai siitä, kuinka hyvin ihminen itse tai hänen läheisensä osaavat niitä vaatia.
Minä olisin antanut mitä tahansa, ettei lapseni olisi tarvinnut kuolla. Mutta sitä vaihtoehtoa meille ei annettu. Kun kuolemaa ei enää voinut estää, tärkeimmäksi tuli, ettei lapsemme tarvinnut kärsiä eikä olla yksin. Ajattelenkin, että samalla kun Suomessa keskustellaan oikeudesta saada apua kuolemiseen, meidän pitäisi puhua vähintään yhtä vahvasti oikeudesta saada hyvää hoitoa kuolemaan asti. Oikeudesta saada riittävää oireiden lievitystä ja tulla kuulluksi pelkoineen ja kysymyksineen. Oikeudesta siihen, ettei tarvitse kuolla yksin.
Minulle elämä on Jumalan lahja. Sen alku ja loppu eivät lopulta ole meidän käsissämme. Mutta se, miten pidämme toisistamme huolta elämän viimeisillä metreillä, on meidän käsissämme.
Rakkaudella, Heidi