Olen työurani aikana saanut olla monenlaisissa yhteisöissä: emäntänä leirikeskuksessa, fysioterapeuttina ikääntyneiden parissa, projektityöntekijänä kehittämässä palveluja, asiantuntijana ja kouluttajana sekä luottamushenkilönä päätöksenteossa. Näissä erilaisissa rooleissa on ollut yksi yhteinen havainto: työyhteisön voimavarat eivät ole sidottuja työpaikan kokoon, organisaatiorakenteisiin tai edes toimialaan. Ne ovat samoja, jotka pätevät missä tahansa yhteisössä – harrastusporukassa, perheessä tai ystäväpiirissä.
Ihminen kaipaa kaikkialla samoja asioita: luottamusta, arvostusta, mahdollisuutta vaikuttaa ja tunnetta siitä, että kuuluu joukkoon. Kun nämä toteutuvat, yhteisö voi hyvin – ja kun ne puuttuvat, syntyy helposti kuormitusta, epävarmuutta ja turhautumista.
Olen esimerkiksi nähnyt, kuinka kehittämishankkeessa yhteinen päämäärä voi innostaa ja sitouttaa, kun ihmiset kokevat, että heidän näkemyksensä otetaan huomioon. Tai työntekijänä olen kokenut voimaantumista, kun työtäni on arvostettu ja kiitetty ja olen saanut lisää vastuuta. Samoin päätöksentekijänä toimiessani olen huomannut, kuinka tärkeää on, että erilaiset näkökulmat pääsevät esiin ja niitä arvostetaan – muuten päätöksistä jää helposti irrallinen tai ylhäältä päin saneltu olo.
Usein ajatellaan, uupumus johtuu yksin työstä, mutta todellisuudessa se on useimmiten kokonaiskuormitusta elämästä. Perhetilanteet, ihmissuhteet, terveyshuoli tai muu elämänvaihe heijastuvat väistämättä myös työhön. Työyhteisön oikeanlainen suhtautuminen – sallivuus, joustavuus ja ymmärrys – voi ennaltaehkäistä uupumusta merkittävästi. Kun työntekijä kokee, että hänen elämäntilanteensa huomioidaan ja hän voi olla töissä omana itsenään, kuormitus ei kasaannu samalla tavalla. Toisaalta työ voi parhaimmillaan tuoda voimaa myös muuhun elämään: merkityksellisyyttä, onnistumisen kokemuksia, yhteisöllisyyttä ja rytmiä arkeen. Näin työstä tulee voimavara, joka tukee jaksamista kokonaisuutena.
Työyhteisöissä pätevät samat lainalaisuudet kuin muissa ihmisryhmissä. Luottamus luo turvallisuuden tunteen. Ilman sitä ei synny aitoa yhteistyötä, vain varovaisuutta ja selustansa varmistamista. Vuorovaikutus on yhteisön elinehto. Kuunteleva ja kunnioittava keskustelu rakentaa siltoja, oletukset ja väärinymmärrykset taas nakertavat. Osallisuus ja merkityksellisyys sytyttävät motivaation. Jokainen haluaa kokea, että oma panos merkitsee ja liittyy kokonaisuuteen. Yhteiset arvot ja tavoitteet toimivat kompassina. Kun suunta on selkeä, energia kohdistuu olennaiseen.
Myös ristiriitojen käsittely on kaikissa yhteisöissä usein väistämätöntä. Tapa, jolla se tehdään, ratkaisee: jätetäänkö haavat kytemään vai vahvistutaanko niiden läpikäynnistä. Rakentava yhteisöllisyys koostuu pienistä teoista. Olen huomannut, miten suuri merkitys voi olla sillä, että työpäivän lomassa joku pysähtyy kysymään aidosti: ”Mitä sinulle kuuluu?” Tai päivän päätteeksi huikkaa: ”Kiitos tästä päivästä!”
Kun nämä tekijät ovat läsnä, työyhteisöstä kasvaa voimavara, joka kannattelee meitä yksilöitä myös työn ulkopuolella. Työ ei silloin vie liiaksi energiaa elämästä, vaan voi päinvastoin lisätä sitä. Omien kokemusteni kautta olen myös oppinut, että työyhteisön hyvinvointi ei ole koskaan itsestäänselvyys. Se ei synny kehittämispäivillä tai kauniilla suunnitelmilla, vaan jokapäiväisissä kohtaamisissa ja siinä, miten puhumme ja kohtaamme toisemme. Jokaisella on oma roolinsa yhteisön rakentamisessa – ei vain esimiehillä tai johtajilla, vaan meillä kaikilla. Siksi kysyn usein myös itseltäni: millaista yhteisöä minä itse olen tänään rakentamassa?
Rakkaudella, Heidi
